E kesätyöläisen unelma-asiakas

Minä: Hei!
Asiakas: -hiljaisuus-
Asiakas tarkastelee jäätelölistaa puolisonsa kanssa 10min jä minä olen koko ajan luukulla passissa
A: Rommirusina
M: Selvä. Iso vai pieni?
A: Miten monta palloa se iso on?(seisoo hinnaston ja annosten kuvien vieressä)
M: (nostan erikokoiset kauhat pöydälle) tämä on iso ja tämä pieni.
A: Pieni, tai iso pienen hinnalla.
M:(hymyilen vaivaantuneesti ja otan tötteröpidikkeen, jossa normi vaalea vohveli, sekä pienen kauhan)
A: Laita se tollaseen toiseen vohveliin(osoittaa maxi vohvelia, jonka hinta on 20snt)
M: Selvä (pyöritän normi pallon ja ojennan asiakkaalle)
M: Olkaa hyvä
A: Ai se on noin pieni, onpa nuukaa nykyään ennen/viime kesänä/toisessa kaupungissa sai paljon isomman ja paremman (kuvittelee selvästi, että kesätyöläinen päättää kaikesta)
M: Tuleeko muuta?
Asiakkaan puoliso: Toi on noin pieni, osta mielummin kaupasta
A: Mitä se maksaa? (seisoo edelleen hinnston vieressä)
M: 2,20, kiitos.
A: Miten niin paljon, onpa kallista jne jne (vilkuilee ympärilleen ja löytää hinnaston). Tässähän sanotaan, että 2e!
M: Niin, mutta maxi vohveli tekee 20snt lisää
A ja puoliso: Törkeää riistoa, eikä edes kerrota etukäteen jne jne (lähtevät kävelemään)
M: Hei hei (ei vastausta, motkottavat mennessään)

Näitä on muutama päivässä, mutta onneksi usein pienimmätkin lapset ovat sisälukutaitoisia ja kiittävät.

E Helsingin reissu

Lupauduin avokin kanssa kuskaamaan muutamaa ulkomaalaista maansa lähetystöön, joka sijaitsee Helsingissä. Täytyy myöntää, että päivästä tuli hieman pidempi kuin olin odottanut.

Asumme toistaiseksi kolmen tunnin matkan päässä pääkaupungista ja perillä piti olla jo ennen yhtätoista. Näin yli neljän kuukauden lomailun jälkeen kukon kanssa kilpaa herääminen tuntui raskaimmalta, mitä olen viikkoihin kokenut. Hieman horroksessa sitten saavuimme perille ja saimme asiat hoidetuksi. Lähetystö sijaitsi Otaniemen nurkilla, joten sinne pääsimme kulkemalla "sivupolkuja". Halusimme kuitenkin tutustuttaa vieraat keskustaan, mikä oli virhe.

Näimme kaiken olennaisen, mutta etsiessämme parkkipaikkaa rautatieaseman läheisyydestä meiltä puhkesi rengas. Ruuhka-aika, ei ainuttakaan parkkipaikkaa missään ja korjaamot menossa kiinni muutaman kymmenen minuutin kuluttua. Suuren sähläyksen jälkeen pääsimme köröttelemään vararenkaan (rajoitus 80km/h) kotiin, kun uusia renkaita ei enää saanut mistään. Vieraille selitin, että "we have here in Finland this thing called 'reilu meininki'(ircquotes)". Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa.

Paluumatka venähti lähes viisituntiseksi.

O Alkusanoja

Mistä sitä alkaisi. Miljoonien blogien joukosta erottuakseen täytyisi olla jotain suurta ja jakaa se. Itse etsin koko kevään blogia, joka kertoisi opiskelusta ja siitä, kun tietää täsmälleen mitä haluaa muttei kuitenkaan tiedä yhtään mitään.

Teininä päätin, että haluan lääkäriksi. Olin niin innoissani ideasta, että jaoin sen kaikkien kanssa: vanhempien, kavereiden, opettajien jne. Luin ylä-asteella, jatkoin lukioon ja koko ajan tietä tasoitti lääkäriksi haluamisen ja kilpailun flow. En ollut mikään täydellinen enkä edes paras, mutta tarpeeksi hyvä itselleni. Sitten koitti kuuluisa abivuosi.

Yht'äkkiä en ollutkaan varma ammattivalinnastani. Onneksi oli ylioppilaskirjoitukset, ettei tarvinnut ajatella muuta. Syksyn kokeisiin aloitin lukemaan jo kesän alussa, sitten into lopahti ja koulun alkaessa syksyllä luin kiitettävän paljon hyvällä teholla. Se riitti pariin eximiaan. Joululomalla opettelin lukion kemian, jota en ollut aikaisemmin hallinnut. Keväällä kirjoitin sen ja lisäksi kolme muuta lääkikseen tähtäävää ainetta. Kun nämäkin kokeet menivät hyvin ja alkoi vapaus oli vihdoin päätettävä minne sitä haluaa.

Aloitin siis lukemaan Galenosta, tuota ylipitkäksi venytettyä pääsykoeopusta. En todellakaan ollut varma miksi, mutta sen parissa hommailin kuitenkin lähes yhdeksän viikkoa. Luin, laskin, luin ja laskin. Itse pääsykoe ei muistuttanut aiempia, Galenosta vaativia kokeita, vaan perustui lähinnä laskujen osaamiseen. Muu osa sujui hyvin, mutta muutamasta laskusta en päässyt lainkaan perille ja kokeesta poistuessani olin varma, etten pääse sisään. Toisin kuin olin muutama vuosi aiemmin ajatellut, maailmani ei kaatunut, en ollut katkera, pikemminkin helpottunut. Junnaaminen Galenoksen parissa oli ohi ainakin hetkeksi, alkoi kesä, työt ja tuntui kevyeltä.

Heinäkuun vaihteessa sitten tuli tieto, etten päässyt opiskelemaan. Olin ollut varma siitä, joten se ei vaikuttanut minuun juuri lainkaan. Olin hakenut varavaihtoehtona myös fysiikkaan, kemiaan ja AMK-insinööriksi. Pääsin kaikkiin. Kemia tosin ei ollut aikoihin ollut mikään varavaihtoehto, vaan todellinen unelma.

Kaikki oli siis hyvin minun mielestäni, mutta ne, joiden kanssa olin ehtinyt jakaa intoni luulivat minun olevan hirveän pettynyt. Tiesin, miltä selittelyltä kuulostaa sanoa, ettei pääsykokeessa epäonnistuminen haittaa ja laiskuudelta se, ettei ehkä haekaan toista kertaa, vaan "tyytyy varavaihtoehtoon". Tällaisen dilemman parissa olen siis koko kesän paininut. Kemia on juttu, mitä haluan opiskella, mutta ongelmana on(sukulaisten säälivien katseiden lisäksi) sen suuri soveltavuus: haluanko sittenkin lääkäriksi, biokemistiksi, farmaseutiksi(seuraava säälin aihe:farmaan pyrkii vain ne jotka ei ikinä pääse lääkikseen...), kemistiksi, tutkijaksi, laborantiksi yms. Nyt olen kuitenkin menossa lukemaan kemiaa ja "it feels good"

Tässä hieman epäselvässä rykelmässä on tämän hetken pääajatukset opiskelun suhteen. Toivottavasti joku, jolla on samoja ongelmia pystyy samaistumaan.